Mika Waltarin kirjasta 'Lähdin Istanbuliin'

Vaunuja oli ensimmäisen ja toisen luokan merkkiä ja erotuksena oli viidentoista ja kymmenen kurusin matkalipun hinta. Piasteri oli jäänyt pois käytännöstä rahayksikön nimenä. Olipa vaunu miten täynnä hyvänsä piti kuljettaja etuosan tyhjänä ja päästi sinne korkeintaan upseereja rinnalleen. Koskaan en nähnyt raitiovaununrahastajan suuttuvan tai matkustajien osoittavan mieltään tungoksen takia, ja jos vaunuun nousi vanha nainen, niin joku luovutti viipymättä hänelle istuinpaikan, olipa hän arvokkaaseen, rypistyneeseen mustaan pukeutunut vallasnainen tai vain yksinkertainen maalaisvaimo, joka raitiovaunupysäkille kantapäittensä varaan kyykistyneenä oli kärsivällisesti odottanut vaunun tuloa.

Pitkällä raitiovaunumatkalla näin ainakin kerran rahastajan pysäkin kohdalla poikkeavan kahvilaan virkistämään itseään pikku kupillisella Turkin mustaa, väkevää kahvia, kunnes kuljettaja hermostui ja ilmaisi kelloaan rämpyttäen, että aikoi ajaa tiehensä, ellei rahastaja pitänyt kiirettä. Leppoisa sopuisuus, suvaitsevaisuus ja mukautuvaisuus miellytti minua Istanbulin raitiovaunuissa. Taksien käyttöön minulla ei ollut varaa, vaikka ne eivät olleet mahdottoman kalliita ainakaan Sveitsin taksiautojen hintoihin verraten. Istanbulissa on maailman upeimmat vuokraautot eikä tämä suinkaan ole tarua, vaan tämän mielipiteen esitti julkisessa haastattelussa Metro Goldwyn Mayerin edustaja, joka oli saapunut elokuvaneuvotteluihin Istanbuliin ja jonka mielellään uskoi tietävän asian.

Osa taksiautoista on varustettu erikoisella merkillä. Saatuaan matkustajan ja otettuaan selville, mihin hän suurin piirtein on menossa, taksiautonkuljettaja alkaa äänekkäästi huudella jalkakäytävällä ilmoittaen, mihin kaupunginosaan on lähdössä, kunnes saa auton täyteen väkeä. Tähän voi kulua puolikin tuntia, mutta Turkissa ei ole kiirettä ja tällä tavoin matka tulee halvaksi. Kuljettaja vie kyydittävänsä suurin piirtein niille tienoin, minne he ovat menossa, tyhjentää auton ja perii ajomaksun yhteisesti kyydittäviltä pyöristäen sen tietysti kohtuullisella tavalla voitokseen. Minusta tämä oli nerokas ja käytännöllinen tapa, jota voisi soveltaa Helsingissäkin, ellei olisi mahdotonta kuvitella, että pidättyväinen suomalainen autonkuljettaja alkaisi esimerkiksi Ruotsalaisen teatterin edessä täyttä kurkkua kiljua:

Kuka pyrkii Taka-Töölöön, kuka pyrkii Taka-Töölöön? Ehdotus kilpistyisi suomalaisen kansanluonteen sisäisiin estoihin. Suomalainen huutaa kadulla vasta saatuaan muutaman ryypyn liikaa, ja silloin hänen on varminta olla ajamatta autoa.